Tasaisin väliajoin se iskee. Kova ikävä ja mietteet millainen olisit nyt, minkälaiset suhteet sinulla olisi lasteni kanssa, olisiko sinulla omia lapsia, minkälaiset välit meillä olisi keskenään näin aikuisena ja paljon erilaisia ajatuksia siitä mitä meillä jäi yhdessä kokematta.
Tällä viikolla tuli kuluneeksi 18 vuotta veljeni menehtymisestä. Edelleen suru ja ikävä on kova, eikä ne koskaan haihdu. Eikä tarvitsekkaan haihtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti